tutkain

tutkain

Citizen Kane kahden kansalaisen silmin


Kansalainen Manzos

Olen nähnyt maailman parhaan elokuvan! Totta puhuen olen nähnyt kaksikin maailman parasta elokuvaa. Peilistä ja Stalkerista olenkin jo raportoinut Tarkovski-päiväkirjoissani. Citizen Kane sen sijaan ei todellakaan ole maailman paras elokuva. Ihan hyvä se toki.

Lopulta Kanelle käy kuten kaikille liikaa valtaa nauttineille.

Citizen Kanen maineen perusteella voisi luulla, että kyse on umpivakavasta draamasta tai tarkovskimaisesta taidepläjäyksestä. Tämä ei pidä paikkaansa. On jollain tapaa erinomaisen huvittavaa, että vuosikymmenet kaikkien mahdollisten kriitikkoäänestysten kärkipaikoilla keikkunut leffa on niin viihteellistä kamaa.

Kanen tarina lienee kaikille osapuilleen tuttu. Koko elämänsä median pyörityksessä viettänyt, mutta myöhemmällä iällään erakoitunut sanomalehtimoguli Charles Foster Kane vetää viimeisen henkäyksensä. Juuri ennen kuolemaansa hän lausuu yhden sanan: "Rosebud."

Mystisen Rosebudin perässä toimittaja Thompson käy läpi Kanen elämän varhaislapsuudesta vanhuuden iltahämärään. Matkalla puidaan odotetusti läpi kaikki elämän eri vaiheet taloudellisista menestyksistä poliittisiin tappiohin, avioliitoista avioeroihin. Kane oli Suuri Mies ja suurilla miehillä on tapana olla riesanaan Suuri Tragedia.

Mainos

Juonellisesti Citizen Kane on melko perinteinen nousu, uho, tuho -kertomus, mutta massasta sen nostaa kerrontatapa. Elokuva on suoraan sanottu lastattu kikkailulla aina kehyskertomuksesta visuaalisiin temppuihin ja tekaistuihin uutislähetyksiin. Juuri tämä vimmattu leikittely tekee Citizen Kanesta hyvin sutjakan katseluelämyksen myös FullHD-ajan katsojalle.

Vaikka kikat ovat vanhoja, ne toimivat edelleen kohtalaisesti. Tyylitellystä kohtauksesta toiseen hyppivä elokuva ei nysvää hetkeäkään paikoillaan, vaan pommittaa katsojaa mietityillä otoksilla. Citizen Kane on käänteissään harkittu, mutta ennen kaikkea vauhdikas. Ihan totta!

Täytyy myös kunnioittaa monilahjakkuus Orson Wellesin työpanosta. Heppu käsikirjoitti ja ohjasi elokuvan, ja näytteli siinä vielä pääosaa. Ei lainkaan paha.

Se kehuista, skipataan suoraan tylyyn tuomioon. Citizen Kane on ihajjees, mutta onko se armon vuonna 2013 yhtään sen enempää? Tässä vaiheessa filmivaakani kallistuu ikävä kyllä njetin puolelle. Suurin syyllinen tähän on herra Kane itse.

Charles Foster Kane on yhtä paljon idea tai symboli kuin varsinainen henkilöhahmo. Hän on yksi luku pitkässä jatkumossa, joka tarkastelee tietynlaista arkkityyppiä, ihmistä, joka haluaa kaiken keinoilla millä hyvänsä. Koko elämänsä ajan Kane jatkuvasti haikailee jonkin perään. Hän haluaa lisää lukijoita lehdelleen, hän haluaa muovata lukijat toisenlaisiksi, hän haluaa mukaan politiikkaan, hän haluaa rakkauta, hän haluaa Rosebudin.

Kapteeni Ahabin sokealla raivolla hän saavuttaa alati tavoitteensa vain huomatakseen, että voitto oli ansaittu liian kovakouraisesti, liian monen oikotien kautta. Lopulta Kanelle käy kuten kaikille liikaa valtaa nauttineille. Kaikki hänen ympärillään rapistuu hiljalleen, kunnes hän vihdoin eristäytyy tarujen Xanadu-linnaansa kuolemaan yksin, seuranaan vain palvelusväki ja satumainen omaisuus.

Kiinnostavaa? Juu, totta kai. Esimerkiksi upea There Will Be Blood onnistui saamaan samantyyppisestä asetelmasta irti vaikka mitä. Vertaus P. T. Andersonin eepokseen paljastaakin hyvin, miksi eliittikansalainen Kane ei saa minulta sympatiapisteitä.

Siinä missä Menetyn maan öljyparoni kulki pitkän matkan kohti lopullista kohtaloaan, ajautuen askel askeleelta kauemmas suoralta polulta, Charles Kane pysyy lähes samanlaisena jästinä koko elokuvan ajan. Nuori Kane kapinoi huoltajaansa vastaan, saa lähtöpassit useasta eri koulusta, vähän välittää omaisuutensa hallitsemisesta ja ottaa johdettavakseen sanomalehden, koska hänestä sattuu tuntumaan siltä. Kaiken tämän hän pystyy tekemään perintönsä avulla.

Jo hyvin varhaisessa vaiheessa Kane alkaa toimia rahat edellä ja muiden mielipiteistä välittämättä, silloin kuin ei väkipakolla muokkaa niitä haluamikseen. Lopulta Kane päätyy elämään suoranaisessa valheessa, koska ei pysty hyväksymään omien suunnitelmiensa romuttumista. Sellaiselle urholle ei voi muuta povata kuin surkeaa loppua. Citizen Kane the Movie näyttää tämän staattisen kehityskaaren (tai "kehityskaaren") sinänsä ihan ansiokkaasti. Mutta riittääkö se?

Omaan makuuni Kane on loppujen lopuksi liian yksipuolinen hahmo ollakseen aidosti kiinnostava. Hänen tarinansa myös kerrotaan amerikkalaisen yksiselitteisesti ja suoraviivaisesti, etenkin loppupuolella pointteja alleviivataan turhaan. Kaikki on liian selkeästi esillä. Tämä pomppaa esille etenkin uusilla katselukerroilla. Tämä oli nyt kolmas kerta, kun Kansalainen Kane vieraili kotiteatterissani ja neljättä tuskin tulee. Uusintakierrokset eivät paljasta tarpeeksi muuta kuin lisää pintaa. Kiitos, mutta minulle riittää jo.

Citizen Kane on kertakatsomisen arvoinen pala elokuvahistoriaa, mutta sen kummemmin se ei minua liikuta. Ehkä Kanen voi vihdoin antaa rauhassa nukkua ikiuntaan, turvassa niin oman aikansa kuin tämän ajan toimittajilta. Hyviä unia, Rosebudin kuvia!

Kansalainen Kuorikoski

Citizen Kane on elokuva, jota varsin yleisesti pidetään maailman parhaana elokuvana. Minulla on siis suorastaan valtava aukko sivistyksessäni, sillä pidän itseäni jonkin tasoisena elokuvaharrastajana, mutta Kane on jäänyt näkemättä. On siis aika tilkitä tämä aukko Citizen Kanen kokoisella tulpalla.

Olen monesta asiasta samaa mieltä kuin Manzos, sillä aikanaan elokuva on ollut varsinkin rakenteeltaan käänteentekevä, mutta vuosikymmeniä myöhemmin ainakin omalla kohdallani tietty saturaatiopiste on saavutettu. En voi sanoa, että olisin vakuuttunut Citizen Kanen erinomaisuudesta, vaikka se onkin ihan hyvä elokuva.

Takaumien kautta kerrottu tarina on kiistatta leffan suurin ansio ja pitää mukavasti kerronnan tempoa yllä. Voin vain kuvitella aikalaisten hämmennyksen, kun koko elokuva pelaa käytännössä koko pokerikätensä ensimmäisen vartin aikana ja sitten samat asiat kerrataan toisesta näkökulmasta, kun toimittaja Thompson etsii mystistä Rosebudia.

Olin suorastaan yllättynyt siitä, kuinka vauhdikas elokuva Citizen Kane on. Taideleffaan varautuneena myös elokuvan viihteellisyys yllätti. Tarina onnistuu pitämään edelleen pihdeissään ja suuri kiitos tästä kuuluu varsin kevyille teemoille ja nopeatahtiselle kerronnalle.

Charles Foster Kane on päähahmona aavistuksen pahvinen, sillä oikeastaan Kanen hahmonkehitys kilpistyy kapinallisesta katkeroksi. Tämä on mielestäni elokuvan suurin kompastuskivi, sillä Kanen itsekeskeisessä hahmossa ei juurikaan tapahdu mitään vajaan parintuntisen elokuvan aikana.

Kuvaustekniikka jaksaa ihastuttaa kohtauksesta toiseen, sillä mustavalkoisesta kuvasta on loihdittu esille komeita kontrasteja. Mustavalkoisille elokuville olisi edelleen markkinarakoa.

Onneksi minulla ei ollut ennakko-odotuksia elokuvalle, sillä en odottanut näkeväni maailman parasta elokuvaa. Sain mukaansatempaavan ja yllättävän vauhdikkaan tuhkimotarinan, joka on kestänyt yllättävän hyvin aikaa. Elokuvassa on muuten eräs leffahistorian hienoimmista huoneenhajotuskohtauksista, kun Charles Foster Kanelta lähtee hieman mopo käsistä.

Katsomisen arvoinen elokuva, mutta Citizen Kane on päähahmonsa tavoin oman maineensa vanki.



loading

Otsikot

The Lighthouse Painting

Second Quest

Off-Peak

Night Shift

Ilmainen Internet Arcade

Mass Effect: Paragon Lost

Komea Borderlands-kokoelma

Plug & Play

Vanhojen pelien surullisuus

Höme Improvisåtion

Star Wars: Dark Forces

Devs Play

Star Wars: X-Wing Miniatures Game - minialusten avaruussotaa

Moving Stories

Mega Man 1-9: Super Turbo Remix

Dobble - hoksottimien kilpajuoksu

Ultima 0: Akalabeth

Corto Maltesen ensiesiintyminen

Lionheadin luonnoskirja

Pelimusiikin aarrearkku

The Crew - erämaan kutsu

Oodi odottamiselle

Sivilisaation optimointia Nations-lautapelissä

Pelikoneiden sietämätön rumuus

Liberté, égalité, fraternité: Assassin's Creed Unity

Indiana Jones and the Fate of Atlantis

Älä liiku!

Borderlands: The Pre-Sequel - letkeää tiimiräiskintää

Civilization: Beyond Earth

Timantit ovat ikuisia

Love Letter - rakkauskirjeitä prinsessalle

Muumit Rivieralla

Olipa kerran elämä

Nörtin kymmenen parasta

Uusretro tulee, oletko valmis?

Angry Video Game Nerd: The Movie

KO2PC

Pelimusiikki ennen ja nyt

Rakkaudesta pelimuistoihin

Kaikki alkoi pingiksestä

MouseCraft-älypeli panee rotat ruotuun

Kiilteleviä animetissejä: Sakura Spirit

Minä, mainostaja

Kaunis luotihelvettiräiskintä: Danmaku Unlimited 2

Retrotyylillä leikittelevää 2D-räiskintää: Luftrausers

Lautapelipöydällä Camel Cup -uutuus

Trials Fusion

Grand Theft Anonymous

Sanahyökkäys

Pelimieshahmot

Soturin palkka

Caballerojen koitokset

Polte sielussain

Massayksinpelit

Suunnitelmataloutta

Pohjolan Lapsukset

Eläköön kyynärpäätaktiikka!

Lordien juonet

Autopornoa

Veritrippi

Sininen ja valkoinen pelihistoria

Kissat vastaan vampyyrit

Maailmojen sota

Hassut hurjat hirviöt

Varas tuli, varasteli

Synnin pesä

Tietäjien taistelu

Tiimipelit - osa 3: Ghost Stories

Tiimipelit - osa 2: Pandemic

Tiimipelit - osa 1: Battlestar Galactica

Muoviukot saarnaavat luovuutta taviksille

Taitovisailut

Gaunt’s Ghosts - karskeuden kuninkuusluokka

Robottirallia

Vampyyrilinnan täysremontti

Nörttihuumoria elämässä eksyneille

Robottilogiikkaa

Bittiavaruuden sankarit

Insinöörin Odysseia kohti onnea

Lautapelilahjat - osa 3

Lentävä tappajahai

Linkki nuoruuteen

Lautapelilahjat - osa 2

Nainen joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi

Lautapelilahjat - osa 1

Megadrive-retro, osa 2

Knizian hitit - osa 3: Aavikon karavaanit

Ruotsalaiset kaivosmiehet

Omstart! Improvisoi!

Xcom: Enemy Within

Hobitin aika

Knizian hitit - osa 2: Samurai

Langenneen enkelin dramatiikka

Verta, suolenpätkiä ja videopelejä – osa 2: Modernia veripalttua

Tunarimaailmanloppu on lähellä

Verta, suolenpätkiä ja videopelejä – osa 1: Muinaiset verikarkelot

Knizian hitit - osa 1: Tigris & Euphrates

Terveisiä täältä etelästä!

Loogisesti ruutua ruudun perään

Megadrive-retro, osa 1