Muoviukot saarnaavat luovuutta taviksille
Legot ovat loistava keksintö. Kestävät muovipalikat, jotka eivät sorru siihenkään, kun yöllisen vessareissun aikana joutuu kiroamaan jalkapohjassa tuntuvaa kipua, ja joista pystyy rakentamaan suurin piirtein mitä vain, kuuluvat olennaisena osana jokaiseen lapsuuteen sitten vuoden 1958. Myöhemmin palikat poikivat ensin kasan pelejä, ja nyt uutena juttuna kokoillan animaation. Erikoista on, että Lego elokuva (2014) on peloista huolimatta enemmän kuin pelkkää raflaavaa rahastusta.
Emmet on ihan tavallinen työmies. Geneerinen legoukko seuraa ohjeita, tekee työnsä niin kuin käsketään, katsoo telkkarista sitä mikä valtavirralle sopii, ja suosikkibiisissäkin lauletaan että Everything is Awesome – Kaikki on nastaa! Kaikessa keskinkertaisuudessaan Emmet on hieman yksinäinen, sillä jopa muut tavikset vierastavat sitä, miten supertavis joku voikaan olla. Eräänä iltana rakennustyömaalla Emmet kohtaa Wyldstylen (suomeksi Tyylilyyli), ja löytää mystistä kaunotarta seuratessaan ihmeellisen aseen, joka toimii avaimena koko Legomaailman pelastamiseksi.
Yhtäkkiä Emmet saa kuulla olevansa erityinen – eikä vain erityinen, vaan kaikista erityisin, kiinnostavin ja ihmeellisin henkilö ihan koko universumissa. Pian käy kuitenkin ilmi, ettei tavallinen puurtaja arkisine ideoineen olekaan se, jota Legomaailman supersankarit mielellään seuraavat. Wyldstyle, tämän tummanpuhuva poikaystävä Batman ja vanha, viisas Vitruvius johdattavat Emmetin seikkailuun, jonka tarkoitus on nujertaa pormestari Bisnes ja tämän ilkeä suunnitelma liimata kaikki pysyvästi paikoilleen. Pahisrooleissa toimivat paitsi Pahiskyttä/Hyviskyttä, myös Bisneksen mikromanagerit ja muut robotit.
Lego kuuluu niihin lastenelokuviin, jotka viihdyttävät myös aikuisia. Emmetin kasvutarina taviksesta sankariksi ja sanoma siitä, miten kaikki ovat erityisiä, ovat totta kai piirrettyjen peruskauraa. Samoin julistukset rajojen rikkomisen rohkeudesta yhdistävät tutun muovisesti tenaville osoitetun valistustarpeen ja legopalikoiden perimmäisen luonteen. Siitä huolimatta leffassa on osuvaa huumoria, joka kumpuaa itseironiasta ja lukuisista populaarikulttuuriviittauksista. Stereotypioilla leikittely toimii. Milloin tunnistettavissa on otteita Matrixista, milloin yksittäisen replat muista elokuvista. Ilahduttavia yksityiskohtia ovat muun muassa aidosti ikääntynyt 80-luvun astronauttilego ja Star Warsin 3-CPO, jolle on lainattu alkuperäisnäyttelijän ääni. Jokainen, joka on joskus käynyt lapsen kanssa elokuvissa tietää, miten tärkeitä moiset valopilkut varttuneemman katsojan kannalta ovat. Niille, jotka nauttivat animaatiosta sellaisenaan, ne puolestaan tekevät leffan katsomisen arvoiseksi ihan ilman jälkikasvuakin.
Visuaalisesti vaikuttavassa filmissä päästään käymään muun muassa legomaailman Villissä lännessä ja psykedeelisessä satumaailmassa pilvien päällä. Huolellisessa animaatiossa jopa savuefektit koostuvat legopalikoista. Vaikka toiminta on tässä rainassa omanlaistaan silmänruokaa, käy ainainen vilinä kuitenkin puuduttavaksi pidemmän päälle. Juuri toiminta tuokin monta hyppyä perusidealtaan yksinkertaiseen käsikirjoitukseen. Loppupuolella kuitenkin päästään näkemään myös ei-animoituja näyttelijöitä, mikä toimii mainiosti juonenkasaajana.
Kokonaisuudessaan Lego on animaationa ilahduttava. Lähin vertailukohta lienee Toy Story -ketju, mutta mukana on myös paljon uutta. Haasteena sen katsomiselle toimivat leffan keräämä ylenpalttinen hypetys ja sen ympärillä pyörivät vahvat mielipiteet kaupallisuudesta ja mainonnasta. Kaupallisuus onkin olennainen osa pakettia, mutta jos sen kanssa pääsee sinunkauppoihin, on lopputulos kiistatta yksi niitä 2010-luvun piirrettyjä, jotka kannattaa katsoa.
Ai niin, vielä yksi yksityiskohta. Tiedättehän ne loppuvitsit, jotka tarjotaan filmikelan viime sekunneilla ja jotka yleensä eivät naurata? Tämä leffa kerää poikkeuksellisesti kotiin myös sen viimeisen hymähdyksen.
