Pelikoneiden sietämätön rumuus
"Tämä saattaa hyvin olla rumin omistamani yksittäinen esine."
Makustelin ajatusta tuijottaessani Xbox 360:a, jonka olin hetki sitten kaivanut esiin kaapista. Mieleni oli tehnyt palata yhteen X360-peliin ja olinkin tavaroita penkoessani miettinyt, miksi olin laittanut kelpo pelikoneen syrjään. Ai niin, siksi...
Kytkin kolmekuuskybän kiinni ja ryhdyin pelaamaan, mutta jokin oli vialla. Ruudun sijaan tuijotin itse laitetta. Miksi tämä valkoinen muovirotisko häiritsi minua niin?
Viihdelaitteen rumuus kuulostaa ultimaattiselta ensimmäisen maailman ongelmalta. Se on toki sitäkin, mutta myös jotain enemmän. Jotain, mikä nousee esiin varsinkin konsolisukupolven ollessa vaihdossa (eli nyt).
Halpa design sanoo: olen kertakäyttöistä kulutustavaraa.
Xbox 360:n seuraajaa Xbox Onea on haukuttu VHS-nauhuriksi, mutta tämä on epäreilua Microsoftin kannalta. Totuus on, että kunhan julkaisusta on vierähtänyt muutama vuosi, noin jokainen konsoli alkaa näyttää joltain, mikä telkkaritason upotettuna aiheuttaa lähinnä kulmakarvojen nostelua. Pelikoneemme on suunniteltu näyttämään hyvältä tasan sen lyhyen hetken ajan, jolloin niillä on markkina-arvoa. (Paitsi jos on kasvanut tietyn laitteen parissa, jolloin se on hiukka hiano nyt ja varsinkin vanhempana.)
Pelikoneiden historia on täynnä varoittavia esimerkkejä. Yksi suosikkejani on alkuperäinen Xbox: musta möhkäle, jonka päällä kulkee paksu X-kirjain ja sen ytimessä kirpsakka vihreä pallura! N-Gagen kritisoiminen on avuttoman potkimista, mutta futuristinen lihapiirakka, oikeasti? Jos varsinainen muotoile ei särje silmää, sen tekee kaikenkattava muovisuus tai fiksaatio harmaaseen ja mustaan. Tuhoutuisiko maskuliinen pelaajaidentiteetti, jos väriä käytettäisiin muuallakin kuin ohjaimen nappuloissa?
Luulin ongelman olevan pelkästään esteettinen, kunnes törmäsin Analogue Interactive -nimiseen jenkkilafkaan, joka tekee uusia, paranneltuja versioita valikoidusta klassikkokoneista. Ja miten! Neo Geo ei ole koskaan aiheuttanut minussa sanottavia väristyksiä, mutta Analoguen puukuoreen upotettu, minimalistinen kone (ja se ohjain, nam!) sai kuolan valumaan. Tällaisen laitteen voisin ottaa kotiini, vaikka en sitä koskaan edes käyttäisi. Kun pelilaitteet ovat yleensä hetken lapsia, Analoguen tyylikkäät luomukset tuntuvat suorastaan ajattomilta. Ne ovat kuin hieno shakkilauta, jota mitä tekee mieli säilyttää ja pitää arvossa.
Analoguen ylelliset retrokoneet maksavat maltaita, mutta se kuuluu asiaan. Halvalla ei saa kuin kasan silmiin sattuvaa ongelmajätettä.
Tässä juuri on villakoiran ydin. Sen sijaan, että pelikoneita ajateltaisiin kulttuurisesti merkittävinä käyttöesineinä, ne dumpataan uuden tavaran tieltä, kun markkinavoimat niin käskevät. Ja tämä periaate huutaa itseään julki niiden kalmaisessa ulkokuoressa.
Xbox 360, olit ihan kiva, mutta en tahdo sinua enää. Seuraajasikin tekevät oloni jotenkin likaiseksi. Pitäisiköhän kerätä tukku rahaa ja hypätä Analoguen siivellä pois koko kilpavarustelun kierteestä?
Aleksandr Manzos
