Pelimusiikin aarrearkku
Pelinteko jos mikä on kollektiivinen ponnistus. Harva osaa sekä ohjelmoida että piirtää, käsikirjoittaa, säveltää… Yhteisöllisen tekemisen hintana on anonymiteetti: pelejä tekevät studiot, eivät ihmiset. Kaikki tietävät, kuka on Notch, mutta kenen visio on tuottanut esmes sellaisen pikkupelin kuin Skyrim? Mitä kauemmas pelien historiaa taivalletaan, sitä todennäköisemmin todelliset työn sankarit ovat jääneet varjoon.
Dokkarisarja Diggin' in the Carts saapuu osaltaan korjaamaan tätä vääryyttä. Kuudessa parinkymmenen minuutin jaksossa käydään läpi japanilaisen pelimusiikin koko kaari Space Invadersin teemasta orkestroituihin pelimusakonsertteihin. Ja mikä tärkeintä, dokkari antaa eilispäivän hittimelodioiden säveltäjille nimet ja kasvot.
"Halusin tehdä kaunista musiikkia lapsille"
Diggin' in the Carts vie takaisin aikaan, jolloin pelimusiikin tekeminen oli mystistä salatiedettä ja muutti muotoaan jokaisen teknisen edistysaskeleen myötä. Kun Junko Ozawa, nainen Namcon varhaisten kolikkopelien audion takaa, esittelee erilaisten äänien kirjastoaan, kyseessä on todellakin paperinen kirjasto, ei mikään kätkö kovalevyllä. Ruutupaperille huolellisesti piirretyissä ääniaalloissa riittää ihmeteltävää. Dokkarisarja pitää sisällään rutkasti tällaisia yllätyksiä.
Useampi haastattelija luonnehtii entisajan työprosessia painajaismaiseksi, niin paljon aikaa kului muuhun kuin varsinaiseen säveltämiseen. Rajoitteet kuitenkin myös edistivät luomistyötä. Kun käytössä oli vain pari rupuista synaääntä, oli pakko heittäytyä kekseliääksi. Arkaainen teknologia aiheutti harmaita hiuksia, mutta teki 80- ja 90 -lukujen pelimusiikista omanlaisensa genrenä omanlaisine soundeineen. Ozawa jopa sanoo, että hänelle Stradivariuksen viulu ja kasibittirauta ovat aivan yhtä tasavertaisia soittimia, hui!
Diggin' in the Carts hahmottelee ytimekkäästi japanilaisen pelimusiikin kehittymisen ja tarjoilee ohessa kahmalokaupalla triviaa suoraan pääkallopaikoilta. Sarjan suurin ansio on kuitenkin siinä, miten se paljastaa vaikutteiden virtauksen, niin muualta Japaniin kuin Japanista muualle.
Useat haastateltavat säveltäjät yrittivät teoksissaan tehdä kunniaa esikuvilleen. Hirokazu "Hip" Tanaka, jonka CV kattaa muun muassa NESin ja Game Boyn äänipiirien suunnittelun, oli henkeen ja vereen reggae-mies. Tehdessään biisejä Balloon Fightin ja Wrecking Crew'n kaltaisiin NES-peleihin Tanaka pyöritteli mielessään Jah Wobblen bassokulkuja. Yuzo Koshiro taas tanssi yöt läpeensä ysärin house-rytmien tahtiin. Tuloksena Streets of Rage -mätkintöjen ääniraidoista tuli uskomattoman svengaavia.
Kuningasajatuksena dokkarissa jututetaan paitsi pelisäveltäjiä myös heidän fanejaan. "Fanit" ovat tosin tässä tapauksessa kovan luokan musiikintekijöitä itsekin: Flying Lotus, Ladyhawke, Mobb Deepin Havoc, Dizzee Rascal… Arvostetuilta artisteilta loppuvat ylisanat kesken, kun he yrittävät pukea sanoiksi sen rakkauden, jota he tuntevat skidinä kuulemiaan pelibiisejä kohtaan. Tyyppien juttuja kuunnellessa on helppo uskoa dokkarin väitteet siitä, että pelimusiikki on Japanin merkittävin musiikillinen vientituote.
Diggin' in the Carts sisältää lyhyesti sanottuna niin paljon mielenkiintoista materiaalia, että siitä voisi kirjoittaa kokonaisen esseen. Dokumenttisarja on pakkokatseltavaa kaikille pelimusiikista tai ylipäätänsä pelikulttuurista kiinnostuneille. Kun se on kaiken lisäksi jaossa ilmaiseksi, tekosyitä ei ole.
Aleksandr Manzos
